Miksi luolaihminen osasi hortoilla?

Miksi luolaihminen osasi hortoilla?

Koin ruokaan liittyvän intuition omakohtaisesti ensimmäisen kerran viime kesänä, vaikka olen hortoillut aktiivisesti jo parikymmentä vuotta. Asian, mistä Robin Harford puhui, kun haastattelimme häntä Raijan kanssa viime keväänä Lontoossa: luonnonkansojen luontaisen tajun kasveista, mitä pitää syödä ja mitä ei voi syödä.

Robin on Englannin johtavia hortoilijoita, villikasviluennoitsijoita ja kurssittajia. Hänen missionsa ei ole kerätä kasveja kalliille huippuravintoloille vaan opettaa tavallisia ihmisiä ymmärtämään, intuitiivisestikin, luontoa arkisena aarreaittana. Tapasimme Robinin vuosi sitten maaliskuussa, jolloin Englannissa hortoilukausi on parhaimmillaan. Vertailimme maittemme kasveja ja käytänteitä ja paljon löytyy samaa, mutta Robin ihaili meidän jokamiehen oikeuksia. Suomihan on paratiisi luonnonravinnon etsijälle!

 

Robin plus Raija

 

Robin kysyi, miten on mahdollista, että joka puolella maailmaa lukutaidottomilla ihmisillä on ollut paljon enemmän kasvien käyttötietoutta kuin nykyihmisillä internetin aikana. Miten luolaihmiset saivat tiedon kulkemaan kokemuksistaan? Tämä kasvi on hyvää tämän ihottuman hoitoon, tämä tyrehdyttää verenvuodon, tällä paranee tulehdus. Miten myrkylliset kasvit todettiin? Maistamalla ja odottamalla kuoleeko maistaja kouristuksiinsa? Ainoa vastaus Robinin mukaan oli intuitio. Sama millä jo hevosenvarsa tietää tarkkaan mitä se syö niityllä, vaikka se olisi erotettu muista hevosista jo pienenä.

Intuitiota auttavat aistit. Kasveja pitää lähestyä joka aisti avoinna silloinkin kun jo tietää niistä. Robin kirjoittaa itse: I have surrendered my life to the primordial ancient Wild Flow, the one we are all born into, yet few have the courage to follow, and its only a crush, and a sniff and a nibble away.

Luolaihminen minussa heräsi

Tuo intuitioteoria tuntui loogiselta, mutta ei omakohtaiselta. Kunnes kaikki muuttui voimakkaan kokemukseni kautta. Olin viime kesänä hortoilemassa luonnonniityllä. Apajani vieressä törötti korkeita ohdakkeita. Ei mitenkään kauniita kasveja kaikkine piikkeineen ja tummine varsineen. Yhtäkkiä, luotaan työntävästä ulkonäöstään huolimatta, minulle tuli olo, että tuon kasvien piikkien sisällä on jotakin, jota minun alkoi tehdä mieli aivan valtavasti! En edes tiennyt mikä ohdake tuo tarkalleen oli ja onko se edes syömäkelpoinen. Erityisesti latvan varren sisus ikään kuin hohkasi houkuttavuuttaan. Minun oli pakko saada sitä! Ajatus täytti merkillisesti ja ennenkokemattomasti mieleni.

 

suo-ohdakkeita

 

Olin kuullut, että ohdakkeissa on syötäviä osia, mutta en ollut ikinä perehtynyt niihin. Edessä oli himoitsemiani ohdakkeita, joita oli mahdoton edes koskea ilman hanskoja. Onneksi olin ottanut mukaan hanskat nokkosia varten. Ajattelin, että ehkäpä ohdakkeella on piikit juuri siksi, että se varjelee aarrettaan. Aivan kuin nokkosellakin. Jotakin niin arvokasta ravintokokonaisuutta, että se katoaisi sukupuuttoon, jos eläimet pystyisivät syömään sitä helposti.

Tiedonhakua kotona

Poimin kasveja mukaani ja aloin etsiä tietoa ohdakkeen lajista ja syöntikelpoisuudesta. Luontoportti.com antoi helposti lajitunnistuksen eväät ja intohimoni kohde oli suo-ohdake (Cirsium palustre). Mutta kuten syötävien kasvien kohdalla yleensä Luontoportti antaa vinkkejä syötävistä osista, siellä ei ollut mitään mainintaa suo-ohdakkeesta ravintona. Menin kirjahyllyllemme ja otin sieltä Sami Tallbergin Villiyrttikeittokirjan. Kirjasta ei löytynyt mitään ohdakkeista. Yrtit ja villivihannekset -kirja, ei mitään. Miles Irvingin The Forager Handbook: ohdakkeita esiteltiin mutta ilman mitään syöntiohjetta.

Vasta kunnon Lönnrot osasi kertoa, että erityisesti suo-ohdakkeen kuorittu varsi on herkullista kuin parsa! Ei muuta kuin maistamaan. (Jos jossakin näissä mainituissa lähteissä oli kuitenkin jotakin tietoa ohdakkeiden syönnistä, painotan, että en vain löytänyt sitä helposti innostuksessani).

 

ohdakkeen kuorinta

 

Kuorin keräämäni varret hansikkaiden ja veitsen kanssa. Maistoin suo-ohdakkeen piikkipeiton alta paljastunutta mehukkaan vaaleaa sisusta. Se oli todella hyvää! Sen rakenne oli kuin paksu, al denteksi keitetty spagetti ja maku kuin yhdistelmä parsaa ilman kitkeryyttä ja makeaa sokeriherneen kuorta ilman kuituisuutta. Kuorin useita varsia. Jos varren sisälle oli muodostunut hiukankin putken reikää, maku alkoi olla heti huonompi. Eli norkkuvat, taittuvat latvat ennen kukinta-aikaa olivat selvästi niitä, joita kannatti metsästää.

Herkuttelemaan!

Laitoin satsin kuorittuja varsia höyryttymään hetkeksi kuin maitohorsmaparsat. Hiukan voita ja suolaa ja maku oli jumalainen! Vaimoni ja kanssa hortoilijani Raija oli samaa mieltä. Mutta miksi minä himoitsin tätä piilottelevaa herkkua? Miksi intuitioni koputti olkapäälleni ja osoitti tuota hassunkurisen tympeän näköistä, usein lähes parimetristä hujoppikasvia?

Lähdin hakemaan lisää tietoa suo-ohdakkeen ravintosisällöstä kansainvälisiltä sivuilta ja tutkimuksista. Maarianohdakehan on tunnettu rohtokasvi. Suo-ohdakkeesta ehkä mielenkiintoisin tieto oli sen sisältämä luonnollinen inuliini eli ei se teollinen versio, mitä lisäillään elintarvikkeisiin. Inuliini oli varmasti herkullisuuden osa ja se auttaa suoliston bakteeriston kehittymistä.

 

jouko-syo-ohdaketta

 

Olikohan suolistobakteeristoni kunnostamistarve himoni syy? Minulla on keliakia ja suolistoni on herkkä. Olin viime vuonna ottanut varotoimenpiteenä penisilliinikuurin punkin pureman punehtumisen vuoksi. Antibioottikuurin jälkeen voi kestää jopa pari vuotta, että suolistobakteerien kanta elpyy takaisin. Minua on himottanut myös fermentoitu horta, joka tietysti vilisee miljardeittain ihmisystävällisiä mikrobeja. Luonto tarjoaa lääkkeen joka vaivaan. Ja auki oleva, vaistoava ihminen voi kuulla vastauksen sisältään.

 

pelto-ohdake

 

Maistoin myös pelto-ohdakkeita, jotka ovat yleisiä, syömäkelpoisia ja helpommin kuorittavia. Ne ovat hyviä, mutta eivät ihan suo-ohdakkeen veroisia.

 

ohdakkeita lautasella

 

Syötyäni paljon villivihanneksia ympäri vuoden olen havainnut myös päin vastaisen ilmiön. Olen yleensä aika suvaitsevainen ruuan suhteen, mutta nyt jo pelkkä kuvan näkeminen ”rekkamiehen aamiaisesta” saa vatsani kääntymään nurin. Lapsella on usein, ennen makumaailmansa hämärtymistä pakkoruokinnalla, taju siitä mitä hänen pitäisi syödä, jos tarjolla on erilaisia, hyviä vaihtoehtoja. Minusta esimerkiksi itäisen Välimeren ja Aasian perinne ruokapöydässä on hyvä. Siellä ruuat tuodaan keskelle pöytää ja jokainen kerää siitä itse haluamansa aterian. Ei lautasannoksia, joista sanotaan ”syöpäs poika lautasesi tyhjäksi, jättää ei saa”.

Olen vakuuttunut, jos on kuuro omille tai lapsen mielihaluille – en puhu siis koukuttavien ruokien kuten valkoisen sokerin himosta – silloin kadottaa oman luonnonlapsen intuitionsa. Sisäinen tietämys ohjaa ja antaa tietoa itselle yksilöllisesti parhaasta ruokavaliosta. Mielihalutkin voivat vaihdella vuodenajan ja oman voinnin mukaan. Meilläkin 10-vuotias lapsi veren hemoglobiiniarvojen romahdettua ja päästyään kotiin sairaalasta pyysi äidiltä kolmena päivänä peräkkäin ”äiti tee sitä nokkosmuhennosta”. Viikon päästä veriarvot olivat lääkärin hämmästykseksi kohdallaan.

Olen sanomattoman onnellinen intuitiostani, joka johdatti minut uusien herkkujen äärelle. Koen olevani yhä enemmän osa luontoa syödessäni villin luonnon antimia.

**************************************************************************************

Haluaisitko sinä oppia tuntemaan luonnon herkulliset ja ilmaiset superherkut omaan tahtiin vaikka kotisohvallasi yksin tai yhdessä ystäviesi tai perheesi kanssa? Tule mukaan elämäsi muuttavalle Ummikosta hortoilijaksi -verkkokurssille, joka alkaa 18.5 ja kestää 4 viikkoa. Kesäkuun alussa olet jo hortoiija, ja osaat hyödyntää arjessa villivihanneksia monin eri tavoin.

OSTA VERKKOKURSSI LUOTTOKORTILLA>>TÄÄLTÄ

OSTA VERKKOKURSSI PANKKITUNNUKSILLA >>TÄÄLTÄ

 

No Comments

Sorry, the comment form is closed at this time.